Kaarle ja Fredrika Schadewotz kuuluivat siihen sukupolveen, jolta alkeisopiskelukin oli vaatinut suuria ponnistuksia. Fredrikan kotitalossa Virtasalmen vanhassa Häyrilässä, minne Kaarle Schadewitz oli aikoinaan tullut uunintekijäksi, nuoret olivat pitäneet eräänlaista kotikoulua. Myöhemmin Kaarle pyrki ja pääsi Jyväskylän seminaariin, mutta joutui rahojen loppuessa katkaisemaan opiskelunsa ensimmäiseen lukuvuoteen.

Lapsille haluttiin antaa paremmat mahdollisuudet. Niinpä koko joukko, pojat Leo ja Martti sekä tyttäret Aino, Hilja, Tyyni, Liina ja Rauha lähetettiin kukin vuorollaan Mikkeliin oppikouluun ja majoitettiin sopivaan koulukortteeriin. Perhe suomensi sittemmin nimensä Harmajaksi.

Lyseon kielitaistelu

Esikoinen oli 1880 syntynyt Leo, joka kymmenvuotiaana aloitti opintonsa Mikkelin lyseossa. Koulu oli jo tuohon aikaan oikea kulttuurikeskus. Sen kasvatteja ovat olleet mm runoilija Otto Manninen, kuvanveistäjä Johannes Haapasalo, piispat Eelis Gulin ja Ilmari Salomies, professori Viljo Tarkiainen ja A.F. Puukko sekä  ministerit Herman Paavilainen ja Eemil Hynninen.

Lyseon arkisto tuhoutui talvisodan pommituksissa. Tallella on kuitenkin joukko koululaislehti, jotka Leo Schadewitz on kirjoittanut puhtaaksi huolellisella koulupojan käsialallaan ja jotka kertovat omaa tarinaansa vuosisadan lopun lyseolaiselämästä. Leo on kahdenkin lehden, Wekkulin  ja Weikon toimittaja. ” Wekkulin nyrkkipaino” toimi arvatenkin Schadewitzien sisarusten koulukortteerissa.

Näytenumeronsa mukaan luokkalehti Wekkuli oli tarkoitettu ”iloisten poikien ylösragennuxceksi ja huviduksekcexi, mutta se otti myös kantaa ajan virtauksiin. ”Wekkuli on vähin ilmestynyt lehti Mikkelissä, siis se on ilmoittajilleen edullisin. Vieraskielisiä ei huoli työntää, sillä ne heitetään iankaikkiseen tuleen.” Tästä heijastelee kielitaistelu, joka tuolloin oli lyseon suurin kysymys. Keskelle Sydän-Savoa 1872 perustettu oppikoulu oli näet aluksi täysin ruotsinkielinen, myöhemmin kaksikielinen. Vasta uuden vuosisadan puolella lyseo suomalaistui kokonaan.

Weikko puolestaan oli lukion lehti, jolla oli avustajanaan useita tulevia merkkihenkilöitä. Viljo Tarkiainen esiintyi jo tuolloin kirjallisuuden tutkijana, ja Otto Manninen oli kirjoittanut kauniin runon kuolleen koulutoverin muistolle.

Kalakukkoa kärrykyydillä

Suurin ja kipein kysymys Schadewitzien koulukortteerissa oli kuitenkin päivittäinen toimeentulo: miten saada ruoka ja rahat riittämään? Vanhemmat eivät pystyneet kustantamaan koululaisjoukolle täyshoitoa, vuokrassakin oli tarpeeksi tekemistä. Nuoret elivät siis kotieväiden, suolalihan ja suolakalan, leivän ja kalakukon varassa, eikä nälkä useinkaan ollut kortteerista kaukana.

”Rakas äiti” kirjoitti 15-vuotias Leo hädissään kotiin lokakuussa 1895. ” Voi myös loppui, ja olen ostanut, mutta ei sekään kauan riitä; tuskin tätä viikkoakaan. – Kyllähän minä tiedän, että teidän on vaikea niitä hankkia, mutta sille en minä mitään taida. Koettakaa hankkia ja lähettää voita ja rahaa niin pian kuin suinkin!” Leo tietenkin teititteli  vanhempiaan kuten tapa ainakin maalaiskodeissa vaati.

Ja äiti yritti parhaansa. Koska isä-Schadewiz oli kiinni koulunpidossa, kuului eväiden vienti perheenäidin tehtäviin. Matka Mikkeliin oli pitkä, noin kuusi peninkulmaa ja kesti hevospelillä kahdeksan, yhdeksän tuntia. Fredrikan veljenpoika Juho Häyrinen on muistelmissaan kuvaillut, kuinka hän isännän kanssa odotti tätiään kotiin Kurkimäelle. Oli joulukuinen kärrykeli ja kuuton aika, ”yö oli pimeä kuin terva ja vettä satoi koko ajan”. Tuntui mahdottomalta, että kukaan selviytyisi taipaleesta yhdessä yössä. Ennen aamua oli Fredrika kuitenkin kotona.

”Elkää kovin kituen eläkö”

Vanhempana poikana Leo yritti osaltaan pitää huolta sisaruksistaan ja patistaa heitä ahkeroimaan koulussa. ”Tuoleja” eli nelosia ei saanut tulla! Tyttärelleen Saima Harmajalle Leo myöhemmin kertoi, että jo neljätoistavuotiaana oli ollut ”kuin vanha mies.”

Ehdittyään ylioppilaaksi isoveli osallistui kortteerihyyryn maksamiseen ja muihin kustannuksiin. Siitä kertoo mm. Kirje, jonka hän alkukeväällä 1899 lähetti Mikkeliin. Leo oli Helsingissä ja opiskeli työnsä ohessa, kortteerijoukkoon taas kuuluivat tuolloin sisaret Tyyni ja Liina sekä pikkuveli Martti.

”Rahaa on aikomus lähettää teille parikymmentä markkaa”, 18-vuotias Leo kirjoitti, ” ja semmoinen mieli minulla on, ettei teiltä pitäisi juuri rahaa puuttua niin kauaa kuin minä  olen täällä hommailemassa. – Rahaa saatte, mutta sitten pitääkin olla keväällä sellaiset todistukset näytettävänä, ettei siellä ole ”tuoleja” eikä sitä maatakaan. Painakaa se tarkoin mieleenne! Ja jos oikein hyvät paperit saatte, niin sitten saatte minulta kesällä pyytää mitä tarpeelliseksi näette, niin minä koetan parastani, jotta saisin teille sitten pyyntönne täytetyksi, tytöille esim. Uusia pukuja y.m-s. Martti saa ajaa pyörällä…Elkää kovin kituen eläkö, elkääkä liioin rahaa säästäkö, ei raha ole kumminkaan muuta kuin välikappaletta ja sitä ennestään tehtyä kuin hietaa meren rannalla. Mitäpä siitä! Mutta edistyminen on paljon tärkeämpi asia.

Koulukortteerin väki selviytyi kaikella kunnialla opinnoistaan. Ainosta tuli yhteiskoulun rehtori, Hiljasta saksankielen lehtori ja ison talon emäntä, Tyynistä talousopettaja, Martista lakimies. Vain Liina kuoli nuorena, kesken opintojensa. Rauha työskenteli vakuutusvirkailijana, mutta vaikeissa sodanjälkeisissä oloissa hän otti kotitilan Kurkimäen viljeltäväkseen. Leo Harmaja suoritti elämäntyönsä kansantaloustieteen tutkijana,  professorina ja oppikirjantekijänä.